Seuraavana päivänä kävelit keittiöön mun perässä, käännyin katsomaan sinua ja sanoit että rakastat minua. Sanoit sen niin varmana, epäilemättä, pelkäämättä. Nyt minä osasin vastata: Mistä sinä voit sen tietää? Oikeastaan en siis vastannut vieläkään, kysyin vaan ja pelkäsin yhä että sanon jotain väärää.

Seuraavana päivänä seisoit taas edessäni ja minä vastasin: Minä Rakastan Sinua. Koko sydämestäni vastasin, epäilemättä, helpottuneena, vapautuneena.

Ja minä rakastan. Haluten, ikävöiden, himoiten, sinun ihollesi jatkuvasti kaivaten.

Helpotuksen ja kiitollisuuden tunne. Siitä että hetki toisensa perään sinä tunnut niin pakahduttavan oikealta. Kaikki elämät ennen tätä, nyt tässä ja kaikki tämän jälkeen. Tällainen yhteys ei synny vain yhden elämän aikana. Minä olen opetellut sinua jo kauan. Ehkä olen joutunut sinusta aiemmin eroon ja siksi nyt löydettyäni en voi päästää irti. Ole vapaa, mutta ole minun. Täytä minut sinun ajatuksilla, rauhalla, voimalla, älyllä, rakkaudella ja tietoisuudella. Älä enää päästä pois.

Toisaalta mitä onnellisuus on? Onko se tunne? Onko se mielentila, energia tai elämänasenne? Onko se ohimenevä onnekas sattuma vai voiko se olla itseään ylläpitävä voima, energian lähde joka ei ehdy vaan kasvaa ja laajenee. Ja kuka on onnekas ja kuka onnellinen? Koska jos on onnekas, ei välttämättä ole onnellinen. Ja mikä ehkä taitoa vaatiikin, on olla onnellinen, vaikkei ole onnekas. Tästä päästäänkin siihen mitä nykyään onnesta ja onnellisuudesta ajattelen.

Onni on sattumaa, tai ehkä universumin aikaansaamaa, joten ei puhdasta sattumaa. Sen vaikutus on hetkellinen ja ulkopuolinen, mutta jos sitä arvostaa, voi se onnellisuudeksikin muuttua. Onnellisuus on kiitollisuutta, mielenrauhaa, näkemystä ja ymmärrystä. Kun onni vertailee, onnellisuus ei kaipaa kilpailua, todistelua. Se herää ja vahvistuu vasta kun sen osaa ottaa vastaan omasta itsestään. Se on parhaimmillaan liikuttava mielentila ja energia, joka vetovoiman lain mukaan kääntää kaiken oikein.

Analyysin lopputulema sitten? Uskon että nykyään tiedän mikä tekee minut onnelliseksi. Onnellisuus on seuraamus ja olotila hyvänkierrettä kasvattavista tunteista joita minun on nykyään helppo tuntea. Osittain onnellisuus vaatii tietoisen päätöksen ja aktiivista ajatustyötä, mutta niiden vaikutus ei olisi aito, jos en täysin uskoisi niiden voimaan. Eli lopulta -  minä itse, oma tahto ja tietoisuus. Mikään ulkopuolinen ei tässä nyt auta ;)

No joo, ehkä...jossain tapauksessa. Voin kokeilla, mutta en lupaa mitään. Sinun mieliksi. No ei ollut niin kamalaa. Tai välillä on ihan yhtä kamalaa kuin aiemminkin. Joka tapauksessa ensin on kieltäydyttävä. Minun luonteelle helpompaa ensin kieltäytyä ja sitten mahdollisesti myöntyä, kuin että suinpäin lupaa ja myöntyy ja joutuukin sitten peruuttamaan. Niin mistä puhun? Hiihtämisestä (oli yhä melko kamalaa), pyöräilemisestä (tietyin ehdoin ok), seuran toimihenkilöksi ryhtymisestä (firm no), 10km juoksulenkistä (on jo koettu), suoratoistopalveluista (tarpeetonta)... En ole kuitenkaan mikään totaalikieltäytyjä. Olen harrastanut kansantansseja (ilmeisesti tykkäsin koska en heti lopettanut), syönyt sirkkoja (ihan ok) ja...ok, en nyt löydä muuta. Kieltäytymisten lista on helposti pidempi ja mielestäni kuitenkin aivan hyvin perusteltu. Ja kuten ehkä huomaat, olen antanut mahdollisuuden kuitenkin...välillä...tavallaan.

Kysymys kuuluukin ehkä että miksi on helpompi sanoa ei? Koska pelkää tuottavansa pettymyksen? Ettei tarvitse myöntää olevansa väärässä? Intuitio? Itsetuntemus? Yleensä jos vastaa toisen pyyntöön myöntävästi, ei tarvitse esittää perusteluita miksi myöntyy. Jos vastaus on ein kautta kieltäytyminen, helposti törmää kysymykseen: Miksi? Miksi et halua?

Siinäpä se ero - pyyntöön vastaaminen, toisen miellyttäminen versus oma mielenkiinto, sisäsyntyinen tarve tai kiinnostus. Sen kerran kun olen 10km juossut, olen halunnut tehdä sen itse. Sirkkoja ei kukaan pakottanut syömään. Mutta mitä innostuneempi vastapuoli on pyyntöä esittäessään, sitä nopeammin ja varmemmin siirryn puolustukseen. Ehkä pelkään että minua yritetään muuttaa, pakottaa tykkäämään asioista jotka eivät mielestäni kuulu minuun, pakottaa uhraamaan aikaani asioille jotka eivät tunnu omilta. Sitäpaitsi minulla on tapana ottaa asiat tosissaan. En halua ryhtyä mihinkään puolittain. Jos näen jo alkuun että tämä ei tule kestämään, kantamaan, miksi edes aloittaa? Mutta!

Töissä en sano ei! Siinäpä eri maailma. Siellä joustan, autan, olen avoin asioille ja ihmisille, halukas oppimaan ja kokemaan. Jälleen: Mutta! Tasapaino. Päätän pohdintani siihen, että olen ihan hyvä ja taitava pitämään tasapainon myöntymisen ja kieltäytymisen vaakalaudalla. Myöntyminen on helppoa asioissa jotka eivät vaikuta minääni tai joissa näen mahdollisuuden kehittyä, mutta mielestäni voin hyvällä omatunnolla kieltäytyä aina kun sydän niin sanoo. Juuri niissä tilanteissa kun loogisia perusteluja ei osaa antaa. Ei halua antaa. Tai siis... ;)

Oli siis syysilta, oli kynttilöitä, oli suklaata, oli sauna, oli sushia...ja oli hyvä ystävä. Toisin sanoen oli siis järjestetty virallinen matkanvarausiltama. Hakukoneet soimaan, nettisivut ja välilehdet viuhuen pohdittiin mitä siltä matkalta halutaan ja mitä kaikkea eksoottista (ja epäilyttävää) onkaan tarjolla. Syntyi listat:

Halutaan: Lämpöä, aurinkoa, hyvää ruokaa, ranta, rauhaa, lämmintä vettä, snorklailua (pienet kalat ja delfiinit jees, riuttahait ja ilkeän näköiset vesiotukset not jees), vapaata pukeutumista, turvallinen kohde.

Ei haluta: Isoa hotellia, isoa kaupunkia, lapsia, liikaa muita ihmisiä (ihmiset veks!), discoja, shoppailua, pitkää matkustusaikaa, melua.

Todellakin oltiin tyytyväisiä listaan ja todettiinkin seuraavasti: Hankitaan miehille ja lapsille matkat jonnekin kauas ja jäädään itse etelä-suomalaisen maaseudun rauhaan, missä ei todellakaan ihmiset tuppaudu vaivaksi, discot, melu ja kaupat on kilometrien päässä, ei tarvii matkustaa mihinkään, pukeutua saa rauhassa ihan kuin huvittaa (tai olla pukeutumatta), turvallisuus on huippuluokkaa ja lemppariruuat voidaan tehdä itse. Lämpöä, valoa ja lämmintä vettä tuottaa meille sauna, kirkasvalolamppu ja hienosti toimiva lämminvesivaraaja. Lähin rantakin on tuossa parin kilometrin päässä. Aivan mainiota!

Johonkin väliin piti tulla kappalejako. Mutta kun tuntuu ettei tässä elämässäkään aina ole selkeitä kappalejakoja. Asioiden ja tapahtumien ketjua vaan, limittäin, sotkussa. Kellumista ajanjaksosta toiseen, huomaamatta että jotain on jo jäänyt taakse ja osaamatta aina arvostaa että niin monta asiaa on vielä edessä. Viisikymppisenä varmasti ajattelen ja ollappa vielä alle nelikymppinen nuori...lapset ja niiden ongelmat oli pieniä, näkö (ja ulkonäkö) oli hyvä - sellanen kasi plus, energiaa riitti, kaikki lähimmät terveinä ympärillä. Ei paskempi jakso. Eli jos nyt tässä vaiheessa vaikka yrittäisi ajatella...sanotaanko etukäteisnostalgisesti. Vanhempana on varmasti niin ihanaa. Elämänkokemus on ohjannut tekemään asioita mitkä tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä. Ei tarvitse yrittää olla jotain mitä ei halua olla. Ei tarvitse todistella, todisteet puhuu puolestaan. Aikaa on itselleen jälleen enemmän, kaalilaatikkoa useammin ja radiota ehtii kuunnella enemmän kuin mitä työmatkat kestää. Ja mikä tärkeintä, mielenrauhasta on tullut vakituisempi seuralainen.

Niin että näin. Pieruista mielenrauhaan. Siitä saa hyvän otsikonkin. Ja irtosihan sitä sanaa...

Ostoskeskus, Espoo. Minua vastaan kävelee pitkä hoikka mies maastonvihreässä, nilkkoihin asti yltävässä takissa. Hänellä on ruskeat buutsit jalassa ja tottakai hänellä on Indiana Jonesin hattu päässä. Totta kai on. Siinä hän on, löytöretkillään hänelle on tullut huiko, joten hän on päättänyt kipaista Prisman kautta, ennen kuin jatkaa seikkailujaan viidakoissa/aavikoilla/vuorilla... tai minne sitten hän eväineensä suunnistaa. Varmoin askelin, kiirehtimättä hän kävelee kassalta kohti uusia retkiä. Kassi täynnä halpuutettua ruokaa.

Kööpenhaminan lentokenttä. Prinssille morsian! Hyvä jumala, kuinka voi olla ihmisessä sellainen magneetti että katse kääntyy ennenkuin edes on tajunnut että minkä vuoksi. Miten voi olla katsomatta lähemmäs kaksimetristä Eddie Murphyn näköistä miestä, joka on pukeutunut sähkönsiniseen kokopitkään villakangastakkiin ja  jonka olemuksessa ei ole yksikään karva vinossa. Ei päässä, ei villakankaassa, ei tiukkaan prässättyjen housujen kankaassa...eikä varmaan myös paikoissa jotka nämä pelottavan huolitellut vaatteet peittävät. Kävelevä photoshoppaus! Minä joka ymmärrän että harvempi insta-selfie on lähelläkään totuutta, olen sitä mieltä että tässä on ihminen joka ei varmaan koskaa istu vaatteitaan ruttuun, ei ikinä astu kuralätäkköön tai syö spagettia. Kamalan vaativaa olisi näyttää häneltä!

Kotikylä. Vanhempi naishenkilö - kutsukaamme häntä muoriksi - on työntänyt rollaattorinsa otto-automaatin eteen. Seuraan hänen verkkaista etenemistään asiassa, muori kuulostaa kertaavan itselleen kuinka sitä rahaa nyt sitten seinästä otetaan. Homma sujuu mainiosti ja rahaa tulee. Paksusti. Ja mistä minä sen tiedän? Koska seison muorin takana kun hän rahat seinästä vedettyään laskee ne kylmän rauhallisesti pinoihin rollaattorin laskutasolle! Juuri näin. Sitten kaivellaan vähän laukkua siinä, että mihin ne nyt laitetaan...että meneekö tuonne taskuun vai ehkä ei. On se kätevä se rollaattori kun on seteleitä pinoissa. Pienessä kylässä on tietysti se hyvä, että muorin selän takana olen minä, eikä joku hulttio. Tai ehkä minäkin olen hulttio, mutta en varas. Ystävällisesti siis odotin että muori saa setelit piiloon ja rollaattorinsa liikkeelle taas. Hän ei vilkaisekaan minua lähtiessään ja minä pidän suomalaisen pokkani. Käyn nostamassa pari kymppiä ja tungen ne nopsasti rahapussiin ja rahapussin tungen taskuun. Eletään me eri maailmoissa, ehkä sen muorin on vapaampi ja turvallisempi. Ehkä muori meni kotiinsa ja laittoi setelit kirjekuoriin ja lapsenlapsille.

Once I sat on the backseat of a car

I was too scared to think

my heart was trembling

I was too young to realize

the scale of events

the consequences

But I fell in love

*****************************************************************

I'm a story writer

Never ending stories.

Plot thickens

Impossible happens

No ending is satisfying enough

So I keep writing

A complicated web of events

It's the adventure of a lifetime.

******************************************************************

Take me now,

unclear my head.

Make me think

world is an unfair place

for not letting beautiful happen.

*******************************************************************

Being afraid to live

is like choosing to see only a slice of the world.

Only guessing

what is in the shadow of reality.

What if there is another reality?

********************************************************************

Assuming that animals

don't regret

don't carry grudge

don't fail others

don't worry about tomorrow.

But what would be life

never knowing bitter sweet love

never having to fight for your dreams

never feeling like

something beautiful is yet to happen.

*******************************************************************

One life within a life, yet one more

Consumed by creations of my mind,

finding it impossible to settle down and relax.

My life is an adventure:

your fingers softly touching my hair, sun setting on a misty autumn field,

things being revealed for the very first time

or repeated so that they will last and not fade away.

A trip to unknown - a decision to fuck the rules

Keeping my mind and saying yes, when being told otherwise.

When you want too much, you are left with nothing, they say.

When you want a lot, you might get it all, I say.

My mind doesn't mercy me

it forces me to keep balancing on a tightrope.

So consumed by my creations

I sometimes notice they have become real

chapters of my adventure.

Aikajanallisesti en voi, enkä halua tarkkaan rajata kunkin kauden murroksia, mutta lapsuus iän vuosiksi laskisin useat viime vuosisadat. Kulttuuri, tavat, tiede ja yhteiskunta ovat kehittyneet yhtä hämmästyttävästi, kuin itseensä kaiken tiedon imevän lapsen taidot. Lapsilla tunnetaan myös muutama uhmaikä, tai tahtoikä, miksi sitä haluatkin kutsua. Sanoisin, että ihmiskunnan uhmaikä on varmaan näkynyt sotina ja taisteluina eri aikakausina, kun kansat ovat etsineet paikkaansa, halunneet itsenäistyä, omistaa ja määrätä. Ensimmäinen ja toinen maailman sota näyttäisivät olevan uhmaiän huipentumia, kun kansat ovat perustaneet omaa minä-kuvaansa ja uhmansa nielaisemina eivät ole kyenneet näkemään omaa napaansa pidemmälle.

Ala-aste ikään sijoittaisin ihmiskunnan noin vuosina 1900-1950. Uhman tilalle on tullut halu oppia uutta, kehittyä, sopeutua ja nauttia elämästä. Minusta tuntuu, että jopa yleisesti käytetty kieli ja ilmaisut olivat viattomampia ja harmittomampia kuin nykyään. Pohjaan tämän ajatuksen tuon ajan kirjallisuuteen ja elokuviin. Jos ei harmittomampaa, niin ainakin kovin erilaista oli kieli ennen.

Esipuberteettiin ja itsensä löytämiseen yhdistäisin 60- ja 70-luvut. Erilaisten nuorisokulttuurien synty ja nousu tuntuu luonnollisesti osuvan tähän ihmisen kehitysvaiheeseen. Uteliaisuus, kapinointi, ideologiat ja yksilöllisyyden korostuminen ovat tuttuja kaikille, jotka ovat tämän ikän ohittaneet. Vaikka maailmassa on aina ollut pahaa, näen tuon ajanjakson (ehkä siksi että en itse ollut sitä todistamassa?) kuitenkin yleisesti ottaen optimistisempana ja viattomampana, kuin ajan jota nyt eletään.

Nykypäivän ihmiskunta elää mielestäni angstista, heittelehtivää ja epätasapainoistakin teini-ikää. Siellä täällä esiin purskahtelee maailmaa parantavia ideoita, välittämistä ja halua saada tasalaatuinen ihmisarvo kaikille maailman ihmisille. Kuitenkin samalla tavalla kuin teini-ikäinen nuori hormooniensa armoilla välillä vihaa koko maailmaa tai turhautuu uuden elämäntilanteen monimutkaisuuteen, ihmiskunnan sisälläkin velloo ajoittain ja paikoittain hallitsematon viha, kylmyys ja epävarmuus. Tässä iässä ihmisen pitäisi olla jo melkein aikuinen; tietää, osata ja pärjätä. Tuntuu että nykyajan ihmiskunta on kuin heitteille jätetty nuori, joka kyynisenä ja kaunaa kantavana ei jaksa tai halua välittää tulevaisuudesta, vaan hetken mielijohteesta toteuttaa muista välittämättä omia mielihalujaan, uskoen aina tietävänsä paremmin kuin muut. Ihmiskunnan teini-iästä riippuu pitkälti se, miten ihmiskunnan tulevaisuudessa käy. Tuleeko ihmiskunnasta syrjäytynyt nuori vai kouluttautunut ja sosiaalisesti taidokas tulevaisuuden toivo?

Sitä en tiedä minkälainen ihmiskunta on myöhemmin, mitä haasteita tuo vaihdevuosi-ikä tai vanhuus? Haluaisin uskoa että vanheneminen tarkoittaa tasaantumista, näkemyksien laajentumista ja suvaitsevaisuutta. Toivottavasti ihmiskunnan ei enää tarvitse päteä materialla, tai taloudellisella ja sotilaallisella vallalla, vaan tilaa saisi rauha ja ihmiskunnan kestävää etua tavoitteleva älyllinen ja tiedollinen edistyminen. Psykologiasta tulee mieleeni termi viisas vanhus. Toivottavasti jonain päivänä ihmiskunta on tuo viisas vanhus, joka kokemuksesta oppineena osaa tehdä oikeita ratkaisuja.

Tämä "teoria" on useilla yleistyksillä pelaava subjektiivinen näkemykseni, eikä todellakaan mikään aukoton ultimaattinen totuus. Onpahan vain vuosikausia jo pyörinyt päässäni. En tiedä onko joku jossain aiemmin tuonut samanlaisen näkemyksen julkisesti esiin. Jos näin on, olisi sen henkilön kanssa mielenkiintoista käydä pitkä keskustelu.

Läskihölkälle lähdetään mielellään kulahtaneissa, ehkä hieman revenneissä lenkkareissa. Nehän istuvat kuitenkin jalkaan parhaiten. Edistynyt läskihölkkääjä on siirtynyt collegehousujen jälkeen ohuempiin materiaaleihin, mutta paitana niin aloittelijalla, kuin edistyneemmälläkin itsensä voittajalla on virttynyt ja venähtänyt t-paita (tätä lajia harrastetaan vain hyvän sään aikana, joten muita paitavaihtoehtoja ei ole eikä tarvita).

Läskihölkkään voi alkuverryttelynä kuulua mahdollisesti selkänsä venäyttäminen liian innokkailla venytysliikkeillä. Tätä ei kuitenkaan tarvitse säikähtää, sillä hölkän aikana venähtäneen selän tilanne tulee tasapainottumaan pistävällä kivulla rinnassa tai pohjekrampilla. Loppuverryttelyksi sopii hölkän päätteeksi otetut muutamat kävelyaskeleet, joiden aikana hapoilla olevat jalat antavat periksi ja edessä on väistämätön kaatuminen. Kokenut läskihölkkääjä osaa myös kuunnella kehoaan ja tässä vaiheessa se onkin erittäin helppoa, sillä korvissa jyskyttävä sydämen syke ei anna muuta vaihtoehtoa.

Läskihölkkä alkaa usein alkupyrähdyksellä, jonka aikana hölkkääjä tajuaa aloittaneensa taas kerran aivan liian nopealla vauhdilla. Jos alkupyrähdyksestä selvitään, seuraa hölkän seesteisin vaihe. Askel saattaa rullata, rintakipu saattaa pysyä hallinnassa tai jopa väistyä. Läskihölkkääjälle suositellaan musiikin tai vaikka äänikirjan kuuntelua hölkän aikana. Näin vältytään kuulemasta epämiellyttävää (ja epäilyttävää) huohotusta ja korinaa, joka saattaisi osaltaan vaikuttaa lenkin loppumiseen. Läskihölkkääjiä on ainakin kahta alalajia: Ensimmäinen on iloisesti punanaamaisena tiukkakroppaisten atleettien seassa lönkyttävä hikipantainen veikko, toinen on vastaantulijoiden katseita välttelevä, mutta tuskallisen päättäväinen ilme kasvoillaan hiljaisia metsäpolkuja etsivä erakko. Ajalajeja yhdistää kuitenkin yhtäläinen ja äkillinen tarve päästä hölkälle miettimättä optimaalista sykettä tai oikeanlaista juoksuaskelta.

Lenkin puolivälin jälkeen erotellaan jyvät akanoista. Näillä kohdin määräytyy, tuleeko lenkistä täysimittainen läskihölkkä, vai kuihtuuko yritys pelkäksi surulliseksi nilkutukseksi.Laji vaatii myös psyykkistä kestävyyttä ja tässä vaiheessa hölkkääjää todella koetellaankin. Vaatii todellista itsensä voittamista jatkaa hölkkää, vaikka kenkä on hangannut jalkaan rakon (vaikka niiden piti istua niin hyvin), suussa maistuu hiki/veri/kumpikin ja joka toisella askeleella varpaat laahaavat maassa niin että meinaat kompastua omiin jalkoihisi. Sisukas läskihölkkääjä ei kuitenkaan anna periksi vaikka silmissä näkyy tähtiä. Tieto siitä, että kotona jääkaapin kylmyydessä odottaa pirskahteleva palkinto, saa läskihölkkääjän ylittämään itsensä. Jenkkakahvat lepattaen ja sylkeä suunpielistä pyyhkien hän lenkuttaa kohti maaliviivaa.

Olin siis kirjoittanut teiden nimet paperille, mutta kauhukseni huomasin, että Espoossa ei harrasteta tienviittoja. Asia on tietenkin näin, jotta ei-toivottuja ulkopaikkakuntalaisia on helppo harhauttaa ja heidän olonsa saadaan näin tuntumaan epämukavalta ja nololta. Paikalliset tuntee siitä että he varmoin ottein löytävät perille, vieraat taas köröttelevät välillä äkkijarrutuksia tehden silmät sirrillään yrittäen löytää tienviittoja suuntaa näyttämään. Tänä kyseisenä päivänä paistoi myös aurinko. Ihanaa, sinä varmaan ajattelet. Mutta ei, Espoossa aurinkokin on ulkopaikkakuntalaista vastaan. Siinä isoja kivitaloja ja arkkitehtoonisia luomuksia suu auki ihmetellen yritin siis löytää tienviittoja, mutta aurinko paistoi silmiini niin, että reittiä etsiessäni meinasin törmäillä paikallisiin asukkaisiin, jotka olivat onneksi jo kaukaa huomanneet laittoman kulkuneuvoni ja pitivät minua silmällä.

Lopulta ymmärsin, että olin eksynyt. Oli pelottava tunne lueskella paikallisia kaupunginosien nimiä: Laaksolahti, Lähderanta, Kolkekangas ja tajuta että mikään näistä ei kuulosta lähellekään tutulta, eikä suuntavaistoni toiminut vieraalla maalla. Eksyminen on kamala tunne, pelkäsin etten ikinä pääse Espoosta ulos. Aloin jo epätoivosena miettimään josko kilauttaisin kaverille, mutta pieni toivo paloi vielä mielessäni, ja jatkoin matkaani. Ajattelin seurata toisia autoja toivoen, että joukossa olisi myös joku joka halusi pois Espoosta.

Ja näin kävi, että jossain ylhäällä oli suuri tiennäyttäjä, joka kuuli huoleni ja ohjasi autoni kunnan rajalle. Siellä helpotuksesta huokaisten huomasin suuren ulkopaikkakuntalaisia varten pystytetyn tien viitan: Tästä ulos Espoosta!