Vaikka en omaa vahvaa mielipidettä siitä miten ihmisrotu on saanut alkunsa, arkeologisten löytöjen perusteella uskon siihen että "aikojen alussa" ihmisrotu on ollut hyvin erilainen kuin tänä päivänä. Vertaan noita ihmiskunnan alkuaikoja ihmisen vauva-ikään, jolloin opetellaan elämän perustaitoja. Jossain vaiheessa käsillä tekeminen ja kommunikaatio ovat lähteneet kehittymään, todennäköisesti oppimisen ja erehdyksen kautta.

Aikajanallisesti en voi, enkä halua tarkkaan rajata kunkin kauden murroksia, mutta lapsuus iän vuosiksi laskisin useat viime vuosisadat. Kulttuuri, tavat, tiede ja yhteiskunta ovat kehittyneet yhtä hämmästyttävästi, kuin itseensä kaiken tiedon imevän lapsen taidot. Lapsilla tunnetaan myös muutama uhmaikä, tai tahtoikä, miksi sitä haluatkin kutsua. Sanoisin, että ihmiskunnan uhmaikä on varmaan näkynyt sotina ja taisteluina eri aikakausina, kun kansat ovat etsineet paikkaansa, halunneet itsenäistyä, omistaa ja määrätä. Ensimmäinen ja toinen maailman sota näyttäisivät olevan uhmaiän huipentumia, kun kansat ovat perustaneet omaa minä-kuvaansa ja uhmansa nielaisemina eivät ole kyenneet näkemään omaa napaansa pidemmälle.

Ala-aste ikään sijoittaisin ihmiskunnan noin vuosina 1900-1950. Uhman tilalle on tullut halu oppia uutta, kehittyä, sopeutua ja nauttia elämästä. Minusta tuntuu, että jopa yleisesti käytetty kieli ja ilmaisut olivat viattomampia ja harmittomampia kuin nykyään. Pohjaan tämän ajatuksen tuon ajan kirjallisuuteen ja elokuviin. Jos ei harmittomampaa, niin ainakin kovin erilaista oli kieli ennen.

Esipuberteettiin ja itsensä löytämiseen yhdistäisin 60- ja 70-luvut. Erilaisten nuorisokulttuurien synty ja nousu tuntuu luonnollisesti osuvan tähän ihmisen kehitysvaiheeseen. Uteliaisuus, kapinointi, ideologiat ja yksilöllisyyden korostuminen ovat tuttuja kaikille, jotka ovat tämän ikän ohittaneet. Vaikka maailmassa on aina ollut pahaa, näen tuon ajanjakson (ehkä siksi että en itse ollut sitä todistamassa?) kuitenkin yleisesti ottaen optimistisempana ja viattomampana, kuin ajan jota nyt eletään.

Nykypäivän ihmiskunta elää mielestäni angstista, heittelehtivää ja epätasapainoistakin teini-ikää. Siellä täällä esiin purskahtelee maailmaa parantavia ideoita, välittämistä ja halua saada tasalaatuinen ihmisarvo kaikille maailman ihmisille. Kuitenkin samalla tavalla kuin teini-ikäinen nuori hormooniensa armoilla välillä vihaa koko maailmaa tai turhautuu uuden elämäntilanteen monimutkaisuuteen, ihmiskunnan sisälläkin velloo ajoittain ja paikoittain hallitsematon viha, kylmyys ja epävarmuus. Tässä iässä ihmisen pitäisi olla jo melkein aikuinen; tietää, osata ja pärjätä. Tuntuu että nykyajan ihmiskunta on kuin heitteille jätetty nuori, joka kyynisenä ja kaunaa kantavana ei jaksa tai halua välittää tulevaisuudesta, vaan hetken mielijohteesta toteuttaa muista välittämättä omia mielihalujaan, uskoen aina tietävänsä paremmin kuin muut. Ihmiskunnan teini-iästä riippuu pitkälti se, miten ihmiskunnan tulevaisuudessa käy. Tuleeko ihmiskunnasta syrjäytynyt nuori vai kouluttautunut ja sosiaalisesti taidokas tulevaisuuden toivo?

Sitä en tiedä minkälainen ihmiskunta on myöhemmin, mitä haasteita tuo vaihdevuosi-ikä tai vanhuus? Haluaisin uskoa että vanheneminen tarkoittaa tasaantumista, näkemyksien laajentumista ja suvaitsevaisuutta. Toivottavasti ihmiskunnan ei enää tarvitse päteä materialla, tai taloudellisella ja sotilaallisella vallalla, vaan tilaa saisi rauha ja ihmiskunnan kestävää etua tavoitteleva älyllinen ja tiedollinen edistyminen. Psykologiasta tulee mieleeni termi viisas vanhus. Toivottavasti jonain päivänä ihmiskunta on tuo viisas vanhus, joka kokemuksesta oppineena osaa tehdä oikeita ratkaisuja.

Tämä "teoria" on useilla yleistyksillä pelaava subjektiivinen näkemykseni, eikä todellakaan mikään aukoton ultimaattinen totuus. Onpahan vain vuosikausia jo pyörinyt päässäni. En tiedä onko joku jossain aiemmin tuonut samanlaisen näkemyksen julkisesti esiin. Jos näin on, olisi sen henkilön kanssa mielenkiintoista käydä pitkä keskustelu.