Voiko olla niin, että ihmisten ihmettely julkisilla paikoilla on jotenkin juntti juttu? Paljastanko maalaisuuteni ja joudunko muuttamaan huomenna kaupunkiin jos kerron että olen yhä tässäkin kypsemmässä iässä monesti ihmetellyt kuinka meitä voikin olla niin moneen junaan? Tai kuinka syvästi - vaikkakin ehkä hetkellisesti - minuun vaikuttavat nämä urbaanissa ympäristössä vastaan tulevat, jopa fiktiivisiltä hahmoilta näyttävät ihmiset. Kuinka hykerryttävää onkaan kuvitella kokonainen tarina näiden ihmisten ympärille ja hymyillä sitten itsekseen kuin juuri hyvän kirjan lukeneena, mielikuvitus maailmaa ja ajatusta avartaen. Otetaan muutama esimerkki:

Ostoskeskus, Espoo. Minua vastaan kävelee pitkä hoikka mies maastonvihreässä, nilkkoihin asti yltävässä takissa. Hänellä on ruskeat buutsit jalassa ja tottakai hänellä on Indiana Jonesin hattu päässä. Totta kai on. Siinä hän on, löytöretkillään hänelle on tullut huiko, joten hän on päättänyt kipaista Prisman kautta, ennen kuin jatkaa seikkailujaan viidakoissa/aavikoilla/vuorilla... tai minne sitten hän eväineensä suunnistaa. Varmoin askelin, kiirehtimättä hän kävelee kassalta kohti uusia retkiä. Kassi täynnä halpuutettua ruokaa.

Kööpenhaminan lentokenttä. Prinssille morsian! Hyvä jumala, kuinka voi olla ihmisessä sellainen magneetti että katse kääntyy ennenkuin edes on tajunnut että minkä vuoksi. Miten voi olla katsomatta lähemmäs kaksimetristä Eddie Murphyn näköistä miestä, joka on pukeutunut sähkönsiniseen kokopitkään villakangastakkiin ja  jonka olemuksessa ei ole yksikään karva vinossa. Ei päässä, ei villakankaassa, ei tiukkaan prässättyjen housujen kankaassa...eikä varmaan myös paikoissa jotka nämä pelottavan huolitellut vaatteet peittävät. Kävelevä photoshoppaus! Minä joka ymmärrän että harvempi insta-selfie on lähelläkään totuutta, olen sitä mieltä että tässä on ihminen joka ei varmaan koskaa istu vaatteitaan ruttuun, ei ikinä astu kuralätäkköön tai syö spagettia. Kamalan vaativaa olisi näyttää häneltä!

Kotikylä. Vanhempi naishenkilö - kutsukaamme häntä muoriksi - on työntänyt rollaattorinsa otto-automaatin eteen. Seuraan hänen verkkaista etenemistään asiassa, muori kuulostaa kertaavan itselleen kuinka sitä rahaa nyt sitten seinästä otetaan. Homma sujuu mainiosti ja rahaa tulee. Paksusti. Ja mistä minä sen tiedän? Koska seison muorin takana kun hän rahat seinästä vedettyään laskee ne kylmän rauhallisesti pinoihin rollaattorin laskutasolle! Juuri näin. Sitten kaivellaan vähän laukkua siinä, että mihin ne nyt laitetaan...että meneekö tuonne taskuun vai ehkä ei. On se kätevä se rollaattori kun on seteleitä pinoissa. Pienessä kylässä on tietysti se hyvä, että muorin selän takana olen minä, eikä joku hulttio. Tai ehkä minäkin olen hulttio, mutta en varas. Ystävällisesti siis odotin että muori saa setelit piiloon ja rollaattorinsa liikkeelle taas. Hän ei vilkaisekaan minua lähtiessään ja minä pidän suomalaisen pokkani. Käyn nostamassa pari kymppiä ja tungen ne nopsasti rahapussiin ja rahapussin tungen taskuun. Eletään me eri maailmoissa, ehkä sen muorin on vapaampi ja turvallisempi. Ehkä muori meni kotiinsa ja laittoi setelit kirjekuoriin ja lapsenlapsille.