Hirveästi haluaisin kirjoittaa. Mutta ei ole hemmetti pursunneet sanat ja aiheet. Elän hektistä elämääni kirjoitusten aiheita etsien, tunnustellen arkipäivän tilanteita ja tapahtumia. Laita tämä muistiin. Riittääkö aiheesta tekstin pätkäksi? Kiinnostaako tämä ketään? Onko sillä väliä kiinnostaako jos kirjoittaa vain omaksi ilokseen? Vai uskaltaako toivoa että jotain kiinnostaisi omat tekstit? Voiko siitä kirjoittaa jos joogassa joltain pääsee pieru ja kaikki ympärillä yrittää pysyä asiallisena ja uskotella itselleen että tämä kuuluu asiaan ja aikuista ihmistä ei joogapieru naurata? Tirskahdin sillä tunnilla sisäisesti ja huokasin helpotuksesta ettei se ollut oma kaasu joka karkasi ja mennessään huikkasi. Olenko jo niin vanha ja elämän realiteetit hyväksynyt, että osaan ja uskallan kirjoittaa pieruista? En sellainen siveyden sipuli ja hymistelijä jollainen olin epävarmuuttani nuorempana. Nuori ja epävarma muiden miellyttäjä. Joten nytkö jo vanha ja vapautunut oman mielenrauhan tavoittelija? Sain 30v. syntymäpäivälahjaksi jumalattoman ikäkriisin. Jokainen rypyn alku, maksaläikkä ja jomottova, hitaasti palautuva kehon osa muistuttaa siitä että vanhuus ei tule yksin. No joo, ei vielä vanha, mutta esikeski-ikäinen. Puoleksi tyhjä lasi. Olen kantanut tuota synttärilahjaa mukanani nyt 6 vuotta...varmaan se pitää kohta unohtaa, jotta voi ottaa vastaan sen 40 kriisin. Pitää puumabileet. Tutustua mummotunneliin. Ostaa tujumpi ryppyvoide. Vai onko tällä monen vuoden itsetutkiskelulla rakentunut sellainen pohja että 40 onkin helpotus. Ei tarvitse enää yrittää olla entinen nuori, välitila on takana. Huomaa, että nelikymppinenkin voi pitää sniikkereitä, saa kirjoittaa whatsup viestit nolosti yhdellä sormella, se on ihan fine. Huomaa, että ajatus alkaa taas juosta pikkulapsiarjen jälkeen, muistaa jopa että mullahan oli asioita joista tykkäsin joskus. Niinkuin puhtaat lakanat, jäähallin tuoksu lauantaiaamuisin, radiokuunnelmat ja kaalilaatikko. Löytää mielenrauhaa siitä, kun ymmärtää kuinka arkisista ja pienistä asioista saa nostetta.  

Johonkin väliin piti tulla kappalejako. Mutta kun tuntuu ettei tässä elämässäkään aina ole selkeitä kappalejakoja. Asioiden ja tapahtumien ketjua vaan, limittäin, sotkussa. Kellumista ajanjaksosta toiseen, huomaamatta että jotain on jo jäänyt taakse ja osaamatta aina arvostaa että niin monta asiaa on vielä edessä. Viisikymppisenä varmasti ajattelen ja ollappa vielä alle nelikymppinen nuori...lapset ja niiden ongelmat oli pieniä, näkö (ja ulkonäkö) oli hyvä - sellanen kasi plus, energiaa riitti, kaikki lähimmät terveinä ympärillä. Ei paskempi jakso. Eli jos nyt tässä vaiheessa vaikka yrittäisi ajatella...sanotaanko etukäteisnostalgisesti. Vanhempana on varmasti niin ihanaa. Elämänkokemus on ohjannut tekemään asioita mitkä tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä. Ei tarvitse yrittää olla jotain mitä ei halua olla. Ei tarvitse todistella, todisteet puhuu puolestaan. Aikaa on itselleen jälleen enemmän, kaalilaatikkoa useammin ja radiota ehtii kuunnella enemmän kuin mitä työmatkat kestää. Ja mikä tärkeintä, mielenrauhasta on tullut vakituisempi seuralainen.

Niin että näin. Pieruista mielenrauhaan. Siitä saa hyvän otsikonkin. Ja irtosihan sitä sanaa...