torstai, 19. lokakuu 2017

A-luokan matka

Ajateltiin hyvän ystävän kanssa lähteä yhdessä oikein A-luokan matkalle. Oli ajateltu jo monta vuotta sitten, mutta kuten voi arvata, perhesyistä johtuen A-luokan matka oli vuosien aikana vaihtunut muutamaan B-luokan matkaan (mies mukana) ja useampaan C-luokan matkaan (mies ja lapset mukana). Reissua suunnitellessa odotukset oli tietysti nousseet korkealle ja matkan varaamisen lähestyessä kohteelta vaaditut kriteerit ei tuntuneet täyttyvän millään. Ollappa rahaa lähteä maailmaan ääriin (kyllä, kohdelistallamme oli myös maailman ääri), mutta johtuen niistä B- ja C-luokan matkaseuralaisista rahaa oli säästettävä ihan elämiseen ja arkeen. Kuinka tylsää. Ystäväni oli näppäränä tyttönä tietysti ostanut meille myös arvan matkakassaa kasvattamaan, mutta matkakassamme onkin nyt arvatenkin arvan verran pienempi. Hetken jännitystä tosin saatiin raaputellesa näkyville niitä kolmea euron merkkiä, jotka EI TODELLAKAAN LOHDUTA!

Oli siis syysilta, oli kynttilöitä, oli suklaata, oli sauna, oli sushia...ja oli hyvä ystävä. Toisin sanoen oli siis järjestetty virallinen matkanvarausiltama. Hakukoneet soimaan, nettisivut ja välilehdet viuhuen pohdittiin mitä siltä matkalta halutaan ja mitä kaikkea eksoottista (ja epäilyttävää) onkaan tarjolla. Syntyi listat:

Halutaan: Lämpöä, aurinkoa, hyvää ruokaa, ranta, rauhaa, lämmintä vettä, snorklailua (pienet kalat ja delfiinit jees, riuttahait ja ilkeän näköiset vesiotukset not jees), vapaata pukeutumista, turvallinen kohde.

Ei haluta: Isoa hotellia, isoa kaupunkia, lapsia, liikaa muita ihmisiä (ihmiset veks!), discoja, shoppailua, pitkää matkustusaikaa, melua.

Todellakin oltiin tyytyväisiä listaan ja todettiinkin seuraavasti: Hankitaan miehille ja lapsille matkat jonnekin kauas ja jäädään itse etelä-suomalaisen maaseudun rauhaan, missä ei todellakaan ihmiset tuppaudu vaivaksi, discot, melu ja kaupat on kilometrien päässä, ei tarvii matkustaa mihinkään, pukeutua saa rauhassa ihan kuin huvittaa (tai olla pukeutumatta), turvallisuus on huippuluokkaa ja lemppariruuat voidaan tehdä itse. Lämpöä, valoa ja lämmintä vettä tuottaa meille sauna, kirkasvalolamppu ja hienosti toimiva lämminvesivaraaja. Lähin rantakin on tuossa parin kilometrin päässä. Aivan mainiota!

 

 

lauantai, 23. syyskuu 2017

Pieruista mielenrauhaan

Hirveästi haluaisin kirjoittaa. Mutta ei ole hemmetti pursunneet sanat ja aiheet. Elän hektistä elämääni kirjoitusten aiheita etsien, tunnustellen arkipäivän tilanteita ja tapahtumia. Laita tämä muistiin. Riittääkö aiheesta tekstin pätkäksi? Kiinnostaako tämä ketään? Onko sillä väliä kiinnostaako jos kirjoittaa vain omaksi ilokseen? Vai uskaltaako toivoa että jotain kiinnostaisi omat tekstit? Voiko siitä kirjoittaa jos joogassa joltain pääsee pieru ja kaikki ympärillä yrittää pysyä asiallisena ja uskotella itselleen että tämä kuuluu asiaan ja aikuista ihmistä ei joogapieru naurata? Tirskahdin sillä tunnilla sisäisesti ja huokasin helpotuksesta ettei se ollut oma kaasu joka karkasi ja mennessään huikkasi. Olenko jo niin vanha ja elämän realiteetit hyväksynyt, että osaan ja uskallan kirjoittaa pieruista? En sellainen siveyden sipuli ja hymistelijä jollainen olin epävarmuuttani nuorempana. Nuori ja epävarma muiden miellyttäjä. Joten nytkö jo vanha ja vapautunut oman mielenrauhan tavoittelija? Sain 30v. syntymäpäivälahjaksi jumalattoman ikäkriisin. Jokainen rypyn alku, maksaläikkä ja jomottova, hitaasti palautuva kehon osa muistuttaa siitä että vanhuus ei tule yksin. No joo, ei vielä vanha, mutta esikeski-ikäinen. Puoleksi tyhjä lasi. Olen kantanut tuota synttärilahjaa mukanani nyt 6 vuotta...varmaan se pitää kohta unohtaa, jotta voi ottaa vastaan sen 40 kriisin. Pitää puumabileet. Tutustua mummotunneliin. Ostaa tujumpi ryppyvoide. Vai onko tällä monen vuoden itsetutkiskelulla rakentunut sellainen pohja että 40 onkin helpotus. Ei tarvitse enää yrittää olla entinen nuori, välitila on takana. Huomaa, että nelikymppinenkin voi pitää sniikkereitä, saa kirjoittaa whatsup viestit nolosti yhdellä sormella, se on ihan fine. Huomaa, että ajatus alkaa taas juosta pikkulapsiarjen jälkeen, muistaa jopa että mullahan oli asioita joista tykkäsin joskus. Niinkuin puhtaat lakanat, jäähallin tuoksu lauantaiaamuisin, radiokuunnelmat ja kaalilaatikko. Löytää mielenrauhaa siitä, kun ymmärtää kuinka arkisista ja pienistä asioista saa nostetta.  

Johonkin väliin piti tulla kappalejako. Mutta kun tuntuu ettei tässä elämässäkään aina ole selkeitä kappalejakoja. Asioiden ja tapahtumien ketjua vaan, limittäin, sotkussa. Kellumista ajanjaksosta toiseen, huomaamatta että jotain on jo jäänyt taakse ja osaamatta aina arvostaa että niin monta asiaa on vielä edessä. Viisikymppisenä varmasti ajattelen ja ollappa vielä alle nelikymppinen nuori...lapset ja niiden ongelmat oli pieniä, näkö (ja ulkonäkö) oli hyvä - sellanen kasi plus, energiaa riitti, kaikki lähimmät terveinä ympärillä. Ei paskempi jakso. Eli jos nyt tässä vaiheessa vaikka yrittäisi ajatella...sanotaanko etukäteisnostalgisesti. Vanhempana on varmasti niin ihanaa. Elämänkokemus on ohjannut tekemään asioita mitkä tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä. Ei tarvitse yrittää olla jotain mitä ei halua olla. Ei tarvitse todistella, todisteet puhuu puolestaan. Aikaa on itselleen jälleen enemmän, kaalilaatikkoa useammin ja radiota ehtii kuunnella enemmän kuin mitä työmatkat kestää. Ja mikä tärkeintä, mielenrauhasta on tullut vakituisempi seuralainen.

Niin että näin. Pieruista mielenrauhaan. Siitä saa hyvän otsikonkin. Ja irtosihan sitä sanaa...

maanantai, 6. helmikuu 2017

Ihmiset julkisilla paikoilla

Voiko olla niin, että ihmisten ihmettely julkisilla paikoilla on jotenkin juntti juttu? Paljastanko maalaisuuteni ja joudunko muuttamaan huomenna kaupunkiin jos kerron että olen yhä tässäkin kypsemmässä iässä monesti ihmetellyt kuinka meitä voikin olla niin moneen junaan? Tai kuinka syvästi - vaikkakin ehkä hetkellisesti - minuun vaikuttavat nämä urbaanissa ympäristössä vastaan tulevat, jopa fiktiivisiltä hahmoilta näyttävät ihmiset. Kuinka hykerryttävää onkaan kuvitella kokonainen tarina näiden ihmisten ympärille ja hymyillä sitten itsekseen kuin juuri hyvän kirjan lukeneena, mielikuvitus maailmaa ja ajatusta avartaen. Otetaan muutama esimerkki:

Ostoskeskus, Espoo. Minua vastaan kävelee pitkä hoikka mies maastonvihreässä, nilkkoihin asti yltävässä takissa. Hänellä on ruskeat buutsit jalassa ja tottakai hänellä on Indiana Jonesin hattu päässä. Totta kai on. Siinä hän on, löytöretkillään hänelle on tullut huiko, joten hän on päättänyt kipaista Prisman kautta, ennen kuin jatkaa seikkailujaan viidakoissa/aavikoilla/vuorilla... tai minne sitten hän eväineensä suunnistaa. Varmoin askelin, kiirehtimättä hän kävelee kassalta kohti uusia retkiä. Kassi täynnä halpuutettua ruokaa.

Kööpenhaminan lentokenttä. Prinssille morsian! Hyvä jumala, kuinka voi olla ihmisessä sellainen magneetti että katse kääntyy ennenkuin edes on tajunnut että minkä vuoksi. Miten voi olla katsomatta lähemmäs kaksimetristä Eddie Murphyn näköistä miestä, joka on pukeutunut sähkönsiniseen kokopitkään villakangastakkiin ja  jonka olemuksessa ei ole yksikään karva vinossa. Ei päässä, ei villakankaassa, ei tiukkaan prässättyjen housujen kankaassa...eikä varmaan myös paikoissa jotka nämä pelottavan huolitellut vaatteet peittävät. Kävelevä photoshoppaus! Minä joka ymmärrän että harvempi insta-selfie on lähelläkään totuutta, olen sitä mieltä että tässä on ihminen joka ei varmaan koskaa istu vaatteitaan ruttuun, ei ikinä astu kuralätäkköön tai syö spagettia. Kamalan vaativaa olisi näyttää häneltä!

Kotikylä. Vanhempi naishenkilö - kutsukaamme häntä muoriksi - on työntänyt rollaattorinsa otto-automaatin eteen. Seuraan hänen verkkaista etenemistään asiassa, muori kuulostaa kertaavan itselleen kuinka sitä rahaa nyt sitten seinästä otetaan. Homma sujuu mainiosti ja rahaa tulee. Paksusti. Ja mistä minä sen tiedän? Koska seison muorin takana kun hän rahat seinästä vedettyään laskee ne kylmän rauhallisesti pinoihin rollaattorin laskutasolle! Juuri näin. Sitten kaivellaan vähän laukkua siinä, että mihin ne nyt laitetaan...että meneekö tuonne taskuun vai ehkä ei. On se kätevä se rollaattori kun on seteleitä pinoissa. Pienessä kylässä on tietysti se hyvä, että muorin selän takana olen minä, eikä joku hulttio. Tai ehkä minäkin olen hulttio, mutta en varas. Ystävällisesti siis odotin että muori saa setelit piiloon ja rollaattorinsa liikkeelle taas. Hän ei vilkaisekaan minua lähtiessään ja minä pidän suomalaisen pokkani. Käyn nostamassa pari kymppiä ja tungen ne nopsasti rahapussiin ja rahapussin tungen taskuun. Eletään me eri maailmoissa, ehkä sen muorin on vapaampi ja turvallisempi. Ehkä muori meni kotiinsa ja laittoi setelit kirjekuoriin ja lapsenlapsille.

lauantai, 7. syyskuu 2013

Runoja osa 1.

Joskus vuosia sitten kirjoitin paljon runoja. Silloin oli seinillä Nyykkäreiden ja Gunnareiden julisteita ja rakkaina harrastuksina taitoluistelu ja jääkiekko. Yhtä kahtaalle (ellei useampaankin suuntaan) on persoonani jakatunut yhä tänäkin päivänä, hassua miten runoilla on taas tarve tulla ulos. Also in English:)

Once I sat on the backseat of a car

I was too scared to think

my heart was trembling

I was too young to realize

the scale of events

the consequences

But I fell in love

*****************************************************************

I'm a story writer

Never ending stories.

Plot thickens

Impossible happens

No ending is satisfying enough

So I keep writing

A complicated web of events

It's the adventure of a lifetime.

******************************************************************

Take me now,

unclear my head.

Make me think

world is an unfair place

for not letting beautiful happen.

*******************************************************************

Being afraid to live

is like choosing to see only a slice of the world.

Only guessing

what is in the shadow of reality.

What if there is another reality?

********************************************************************

Assuming that animals

don't regret

don't carry grudge

don't fail others

don't worry about tomorrow.

But what would be life

never knowing bitter sweet love

never having to fight for your dreams

never feeling like

something beautiful is yet to happen.

*******************************************************************

One life within a life, yet one more

Consumed by creations of my mind,

finding it impossible to settle down and relax.

My life is an adventure:

your fingers softly touching my hair, sun setting on a misty autumn field,

things being revealed for the very first time

or repeated so that they will last and not fade away.

A trip to unknown - a decision to fuck the rules

Keeping my mind and saying yes, when being told otherwise.

When you want too much, you are left with nothing, they say.

When you want a lot, you might get it all, I say.

My mind doesn't mercy me

it forces me to keep balancing on a tightrope.

So consumed by my creations

I sometimes notice they have become real

chapters of my adventure.

 

perjantai, 31. toukokuu 2013

Ihmiskunnan teini-ikä

Vaikka en omaa vahvaa mielipidettä siitä miten ihmisrotu on saanut alkunsa, arkeologisten löytöjen perusteella uskon siihen että "aikojen alussa" ihmisrotu on ollut hyvin erilainen kuin tänä päivänä. Vertaan noita ihmiskunnan alkuaikoja ihmisen vauva-ikään, jolloin opetellaan elämän perustaitoja. Jossain vaiheessa käsillä tekeminen ja kommunikaatio ovat lähteneet kehittymään, todennäköisesti oppimisen ja erehdyksen kautta.

Aikajanallisesti en voi, enkä halua tarkkaan rajata kunkin kauden murroksia, mutta lapsuus iän vuosiksi laskisin useat viime vuosisadat. Kulttuuri, tavat, tiede ja yhteiskunta ovat kehittyneet yhtä hämmästyttävästi, kuin itseensä kaiken tiedon imevän lapsen taidot. Lapsilla tunnetaan myös muutama uhmaikä, tai tahtoikä, miksi sitä haluatkin kutsua. Sanoisin, että ihmiskunnan uhmaikä on varmaan näkynyt sotina ja taisteluina eri aikakausina, kun kansat ovat etsineet paikkaansa, halunneet itsenäistyä, omistaa ja määrätä. Ensimmäinen ja toinen maailman sota näyttäisivät olevan uhmaiän huipentumia, kun kansat ovat perustaneet omaa minä-kuvaansa ja uhmansa nielaisemina eivät ole kyenneet näkemään omaa napaansa pidemmälle.

Ala-aste ikään sijoittaisin ihmiskunnan noin vuosina 1900-1950. Uhman tilalle on tullut halu oppia uutta, kehittyä, sopeutua ja nauttia elämästä. Minusta tuntuu, että jopa yleisesti käytetty kieli ja ilmaisut olivat viattomampia ja harmittomampia kuin nykyään. Pohjaan tämän ajatuksen tuon ajan kirjallisuuteen ja elokuviin. Jos ei harmittomampaa, niin ainakin kovin erilaista oli kieli ennen.

Esipuberteettiin ja itsensä löytämiseen yhdistäisin 60- ja 70-luvut. Erilaisten nuorisokulttuurien synty ja nousu tuntuu luonnollisesti osuvan tähän ihmisen kehitysvaiheeseen. Uteliaisuus, kapinointi, ideologiat ja yksilöllisyyden korostuminen ovat tuttuja kaikille, jotka ovat tämän ikän ohittaneet. Vaikka maailmassa on aina ollut pahaa, näen tuon ajanjakson (ehkä siksi että en itse ollut sitä todistamassa?) kuitenkin yleisesti ottaen optimistisempana ja viattomampana, kuin ajan jota nyt eletään.

Nykypäivän ihmiskunta elää mielestäni angstista, heittelehtivää ja epätasapainoistakin teini-ikää. Siellä täällä esiin purskahtelee maailmaa parantavia ideoita, välittämistä ja halua saada tasalaatuinen ihmisarvo kaikille maailman ihmisille. Kuitenkin samalla tavalla kuin teini-ikäinen nuori hormooniensa armoilla välillä vihaa koko maailmaa tai turhautuu uuden elämäntilanteen monimutkaisuuteen, ihmiskunnan sisälläkin velloo ajoittain ja paikoittain hallitsematon viha, kylmyys ja epävarmuus. Tässä iässä ihmisen pitäisi olla jo melkein aikuinen; tietää, osata ja pärjätä. Tuntuu että nykyajan ihmiskunta on kuin heitteille jätetty nuori, joka kyynisenä ja kaunaa kantavana ei jaksa tai halua välittää tulevaisuudesta, vaan hetken mielijohteesta toteuttaa muista välittämättä omia mielihalujaan, uskoen aina tietävänsä paremmin kuin muut. Ihmiskunnan teini-iästä riippuu pitkälti se, miten ihmiskunnan tulevaisuudessa käy. Tuleeko ihmiskunnasta syrjäytynyt nuori vai kouluttautunut ja sosiaalisesti taidokas tulevaisuuden toivo?

Sitä en tiedä minkälainen ihmiskunta on myöhemmin, mitä haasteita tuo vaihdevuosi-ikä tai vanhuus? Haluaisin uskoa että vanheneminen tarkoittaa tasaantumista, näkemyksien laajentumista ja suvaitsevaisuutta. Toivottavasti ihmiskunnan ei enää tarvitse päteä materialla, tai taloudellisella ja sotilaallisella vallalla, vaan tilaa saisi rauha ja ihmiskunnan kestävää etua tavoitteleva älyllinen ja tiedollinen edistyminen. Psykologiasta tulee mieleeni termi viisas vanhus. Toivottavasti jonain päivänä ihmiskunta on tuo viisas vanhus, joka kokemuksesta oppineena osaa tehdä oikeita ratkaisuja.

Tämä "teoria" on useilla yleistyksillä pelaava subjektiivinen näkemykseni, eikä todellakaan mikään aukoton ultimaattinen totuus. Onpahan vain vuosikausia jo pyörinyt päässäni. En tiedä onko joku jossain aiemmin tuonut samanlaisen näkemyksen julkisesti esiin. Jos näin on, olisi sen henkilön kanssa mielenkiintoista käydä pitkä keskustelu.