Et sinä ole helppo. Sinä olet ihana. Tämän sanottuasi katsoit minua silmiin itsevarmasti hymyillen ja minä en osannut vastata. Hymyilin vaan ja yritin olla sanomatta mitään väärää. Katsoin hymyillen horisonttiin kahvimuki kädessä ja yritin ymmärtää mitä on tapahtumassa.

Seuraavana päivänä kävelit keittiöön mun perässä, käännyin katsomaan sinua ja sanoit että rakastat minua. Sanoit sen niin varmana, epäilemättä, pelkäämättä. Nyt minä osasin vastata: Mistä sinä voit sen tietää? Oikeastaan en siis vastannut vieläkään, kysyin vaan ja pelkäsin yhä että sanon jotain väärää.

Seuraavana päivänä seisoit taas edessäni ja minä vastasin: Minä Rakastan Sinua. Koko sydämestäni vastasin, epäilemättä, helpottuneena, vapautuneena.

Ja minä rakastan. Haluten, ikävöiden, himoiten, sinun ihollesi jatkuvasti kaivaten.

Helpotuksen ja kiitollisuuden tunne. Siitä että hetki toisensa perään sinä tunnut niin pakahduttavan oikealta. Kaikki elämät ennen tätä, nyt tässä ja kaikki tämän jälkeen. Tällainen yhteys ei synny vain yhden elämän aikana. Minä olen opetellut sinua jo kauan. Ehkä olen joutunut sinusta aiemmin eroon ja siksi nyt löydettyäni en voi päästää irti. Ole vapaa, mutta ole minun. Täytä minut sinun ajatuksilla, rauhalla, voimalla, älyllä, rakkaudella ja tietoisuudella. Älä enää päästä pois.

Sanotaan että onnelliseksi ei voi tulla, onnellinen voi vain olla. Meni hirveän kauan minulla ymmärtää tämä. Uskon että olen elämässäni ollut useastikin onnellinen, mutta jos uskallan nyt rueta analysoimaan, mitä olenkaan oikeastaan kokenut? Tyytyväisyyttä, rauhaa, helpotusta, iloa, ylpeyttä... Tavallaan se tunne on usein tarvinnut perusteluja, ulkopuolisia vaikuttimia, sattuman kauppaa...jotain extraa, jotain ulkopuolista. Kaunis päivä, liikuttava tapahtuma elämässä, jännittävä matka, juhlat, ystävien seura. Toisaalta taas onni ja onnellisuus on löytyneet hiljaisuudesta, metsästä, omasta ajasta, vapaudesta, itsemääräämisoikeudesta. 

Toisaalta mitä onnellisuus on? Onko se tunne? Onko se mielentila, energia tai elämänasenne? Onko se ohimenevä onnekas sattuma vai voiko se olla itseään ylläpitävä voima, energian lähde joka ei ehdy vaan kasvaa ja laajenee. Ja kuka on onnekas ja kuka onnellinen? Koska jos on onnekas, ei välttämättä ole onnellinen. Ja mikä ehkä taitoa vaatiikin, on olla onnellinen, vaikkei ole onnekas. Tästä päästäänkin siihen mitä nykyään onnesta ja onnellisuudesta ajattelen.

Onni on sattumaa, tai ehkä universumin aikaansaamaa, joten ei puhdasta sattumaa. Sen vaikutus on hetkellinen ja ulkopuolinen, mutta jos sitä arvostaa, voi se onnellisuudeksikin muuttua. Onnellisuus on kiitollisuutta, mielenrauhaa, näkemystä ja ymmärrystä. Kun onni vertailee, onnellisuus ei kaipaa kilpailua, todistelua. Se herää ja vahvistuu vasta kun sen osaa ottaa vastaan omasta itsestään. Se on parhaimmillaan liikuttava mielentila ja energia, joka vetovoiman lain mukaan kääntää kaiken oikein.

Analyysin lopputulema sitten? Uskon että nykyään tiedän mikä tekee minut onnelliseksi. Onnellisuus on seuraamus ja olotila hyvänkierrettä kasvattavista tunteista joita minun on nykyään helppo tuntea. Osittain onnellisuus vaatii tietoisen päätöksen ja aktiivista ajatustyötä, mutta niiden vaikutus ei olisi aito, jos en täysin uskoisi niiden voimaan. Eli lopulta -  minä itse, oma tahto ja tietoisuus. Mikään ulkopuolinen ei tässä nyt auta ;)

Ei kiitos, ei ole minun juttu. Ei missään nimessä! En todellakaan halua. Olen kokeillut, en enää.

No joo, ehkä...jossain tapauksessa. Voin kokeilla, mutta en lupaa mitään. Sinun mieliksi. No ei ollut niin kamalaa. Tai välillä on ihan yhtä kamalaa kuin aiemminkin. Joka tapauksessa ensin on kieltäydyttävä. Minun luonteelle helpompaa ensin kieltäytyä ja sitten mahdollisesti myöntyä, kuin että suinpäin lupaa ja myöntyy ja joutuukin sitten peruuttamaan. Niin mistä puhun? Hiihtämisestä (oli yhä melko kamalaa), pyöräilemisestä (tietyin ehdoin ok), seuran toimihenkilöksi ryhtymisestä (firm no), 10km juoksulenkistä (on jo koettu), suoratoistopalveluista (tarpeetonta)... En ole kuitenkaan mikään totaalikieltäytyjä. Olen harrastanut kansantansseja (ilmeisesti tykkäsin koska en heti lopettanut), syönyt sirkkoja (ihan ok) ja...ok, en nyt löydä muuta. Kieltäytymisten lista on helposti pidempi ja mielestäni kuitenkin aivan hyvin perusteltu. Ja kuten ehkä huomaat, olen antanut mahdollisuuden kuitenkin...välillä...tavallaan.

Kysymys kuuluukin ehkä että miksi on helpompi sanoa ei? Koska pelkää tuottavansa pettymyksen? Ettei tarvitse myöntää olevansa väärässä? Intuitio? Itsetuntemus? Yleensä jos vastaa toisen pyyntöön myöntävästi, ei tarvitse esittää perusteluita miksi myöntyy. Jos vastaus on ein kautta kieltäytyminen, helposti törmää kysymykseen: Miksi? Miksi et halua?

Siinäpä se ero - pyyntöön vastaaminen, toisen miellyttäminen versus oma mielenkiinto, sisäsyntyinen tarve tai kiinnostus. Sen kerran kun olen 10km juossut, olen halunnut tehdä sen itse. Sirkkoja ei kukaan pakottanut syömään. Mutta mitä innostuneempi vastapuoli on pyyntöä esittäessään, sitä nopeammin ja varmemmin siirryn puolustukseen. Ehkä pelkään että minua yritetään muuttaa, pakottaa tykkäämään asioista jotka eivät mielestäni kuulu minuun, pakottaa uhraamaan aikaani asioille jotka eivät tunnu omilta. Sitäpaitsi minulla on tapana ottaa asiat tosissaan. En halua ryhtyä mihinkään puolittain. Jos näen jo alkuun että tämä ei tule kestämään, kantamaan, miksi edes aloittaa? Mutta!

Töissä en sano ei! Siinäpä eri maailma. Siellä joustan, autan, olen avoin asioille ja ihmisille, halukas oppimaan ja kokemaan. Jälleen: Mutta! Tasapaino. Päätän pohdintani siihen, että olen ihan hyvä ja taitava pitämään tasapainon myöntymisen ja kieltäytymisen vaakalaudalla. Myöntyminen on helppoa asioissa jotka eivät vaikuta minääni tai joissa näen mahdollisuuden kehittyä, mutta mielestäni voin hyvällä omatunnolla kieltäytyä aina kun sydän niin sanoo. Juuri niissä tilanteissa kun loogisia perusteluja ei osaa antaa. Ei halua antaa. Tai siis... ;)

Ajateltiin hyvän ystävän kanssa lähteä yhdessä oikein A-luokan matkalle. Oli ajateltu jo monta vuotta sitten, mutta kuten voi arvata, perhesyistä johtuen A-luokan matka oli vuosien aikana vaihtunut muutamaan B-luokan matkaan (mies mukana) ja useampaan C-luokan matkaan (mies ja lapset mukana). Reissua suunnitellessa odotukset oli tietysti nousseet korkealle ja matkan varaamisen lähestyessä kohteelta vaaditut kriteerit ei tuntuneet täyttyvän millään. Ollappa rahaa lähteä maailmaan ääriin (kyllä, kohdelistallamme oli myös maailman ääri), mutta johtuen niistä B- ja C-luokan matkaseuralaisista rahaa oli säästettävä ihan elämiseen ja arkeen. Kuinka tylsää. Ystäväni oli näppäränä tyttönä tietysti ostanut meille myös arvan matkakassaa kasvattamaan, mutta matkakassamme onkin nyt arvatenkin arvan verran pienempi. Hetken jännitystä tosin saatiin raaputellesa näkyville niitä kolmea euron merkkiä, jotka EI TODELLAKAAN LOHDUTA!

Oli siis syysilta, oli kynttilöitä, oli suklaata, oli sauna, oli sushia...ja oli hyvä ystävä. Toisin sanoen oli siis järjestetty virallinen matkanvarausiltama. Hakukoneet soimaan, nettisivut ja välilehdet viuhuen pohdittiin mitä siltä matkalta halutaan ja mitä kaikkea eksoottista (ja epäilyttävää) onkaan tarjolla. Syntyi listat:

Halutaan: Lämpöä, aurinkoa, hyvää ruokaa, ranta, rauhaa, lämmintä vettä, snorklailua (pienet kalat ja delfiinit jees, riuttahait ja ilkeän näköiset vesiotukset not jees), vapaata pukeutumista, turvallinen kohde.

Ei haluta: Isoa hotellia, isoa kaupunkia, lapsia, liikaa muita ihmisiä (ihmiset veks!), discoja, shoppailua, pitkää matkustusaikaa, melua.

Todellakin oltiin tyytyväisiä listaan ja todettiinkin seuraavasti: Hankitaan miehille ja lapsille matkat jonnekin kauas ja jäädään itse etelä-suomalaisen maaseudun rauhaan, missä ei todellakaan ihmiset tuppaudu vaivaksi, discot, melu ja kaupat on kilometrien päässä, ei tarvii matkustaa mihinkään, pukeutua saa rauhassa ihan kuin huvittaa (tai olla pukeutumatta), turvallisuus on huippuluokkaa ja lemppariruuat voidaan tehdä itse. Lämpöä, valoa ja lämmintä vettä tuottaa meille sauna, kirkasvalolamppu ja hienosti toimiva lämminvesivaraaja. Lähin rantakin on tuossa parin kilometrin päässä. Aivan mainiota!

 

 

Hirveästi haluaisin kirjoittaa. Mutta ei ole hemmetti pursunneet sanat ja aiheet. Elän hektistä elämääni kirjoitusten aiheita etsien, tunnustellen arkipäivän tilanteita ja tapahtumia. Laita tämä muistiin. Riittääkö aiheesta tekstin pätkäksi? Kiinnostaako tämä ketään? Onko sillä väliä kiinnostaako jos kirjoittaa vain omaksi ilokseen? Vai uskaltaako toivoa että jotain kiinnostaisi omat tekstit? Voiko siitä kirjoittaa jos joogassa joltain pääsee pieru ja kaikki ympärillä yrittää pysyä asiallisena ja uskotella itselleen että tämä kuuluu asiaan ja aikuista ihmistä ei joogapieru naurata? Tirskahdin sillä tunnilla sisäisesti ja huokasin helpotuksesta ettei se ollut oma kaasu joka karkasi ja mennessään huikkasi. Olenko jo niin vanha ja elämän realiteetit hyväksynyt, että osaan ja uskallan kirjoittaa pieruista? En sellainen siveyden sipuli ja hymistelijä jollainen olin epävarmuuttani nuorempana. Nuori ja epävarma muiden miellyttäjä. Joten nytkö jo vanha ja vapautunut oman mielenrauhan tavoittelija? Sain 30v. syntymäpäivälahjaksi jumalattoman ikäkriisin. Jokainen rypyn alku, maksaläikkä ja jomottova, hitaasti palautuva kehon osa muistuttaa siitä että vanhuus ei tule yksin. No joo, ei vielä vanha, mutta esikeski-ikäinen. Puoleksi tyhjä lasi. Olen kantanut tuota synttärilahjaa mukanani nyt 6 vuotta...varmaan se pitää kohta unohtaa, jotta voi ottaa vastaan sen 40 kriisin. Pitää puumabileet. Tutustua mummotunneliin. Ostaa tujumpi ryppyvoide. Vai onko tällä monen vuoden itsetutkiskelulla rakentunut sellainen pohja että 40 onkin helpotus. Ei tarvitse enää yrittää olla entinen nuori, välitila on takana. Huomaa, että nelikymppinenkin voi pitää sniikkereitä, saa kirjoittaa whatsup viestit nolosti yhdellä sormella, se on ihan fine. Huomaa, että ajatus alkaa taas juosta pikkulapsiarjen jälkeen, muistaa jopa että mullahan oli asioita joista tykkäsin joskus. Niinkuin puhtaat lakanat, jäähallin tuoksu lauantaiaamuisin, radiokuunnelmat ja kaalilaatikko. Löytää mielenrauhaa siitä, kun ymmärtää kuinka arkisista ja pienistä asioista saa nostetta.  

Johonkin väliin piti tulla kappalejako. Mutta kun tuntuu ettei tässä elämässäkään aina ole selkeitä kappalejakoja. Asioiden ja tapahtumien ketjua vaan, limittäin, sotkussa. Kellumista ajanjaksosta toiseen, huomaamatta että jotain on jo jäänyt taakse ja osaamatta aina arvostaa että niin monta asiaa on vielä edessä. Viisikymppisenä varmasti ajattelen ja ollappa vielä alle nelikymppinen nuori...lapset ja niiden ongelmat oli pieniä, näkö (ja ulkonäkö) oli hyvä - sellanen kasi plus, energiaa riitti, kaikki lähimmät terveinä ympärillä. Ei paskempi jakso. Eli jos nyt tässä vaiheessa vaikka yrittäisi ajatella...sanotaanko etukäteisnostalgisesti. Vanhempana on varmasti niin ihanaa. Elämänkokemus on ohjannut tekemään asioita mitkä tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä. Ei tarvitse yrittää olla jotain mitä ei halua olla. Ei tarvitse todistella, todisteet puhuu puolestaan. Aikaa on itselleen jälleen enemmän, kaalilaatikkoa useammin ja radiota ehtii kuunnella enemmän kuin mitä työmatkat kestää. Ja mikä tärkeintä, mielenrauhasta on tullut vakituisempi seuralainen.

Niin että näin. Pieruista mielenrauhaan. Siitä saa hyvän otsikonkin. Ja irtosihan sitä sanaa...