Et sinä ole helppo. Sinä olet ihana. Tämän sanottuasi katsoit minua silmiin itsevarmasti hymyillen ja minä en osannut vastata. Hymyilin vaan ja yritin olla sanomatta mitään väärää. Katsoin hymyillen horisonttiin kahvimuki kädessä ja yritin ymmärtää mitä on tapahtumassa.

Seuraavana päivänä kävelit keittiöön mun perässä, käännyin katsomaan sinua ja sanoit että rakastat minua. Sanoit sen niin varmana, epäilemättä, pelkäämättä. Nyt minä osasin vastata: Mistä sinä voit sen tietää? Oikeastaan en siis vastannut vieläkään, kysyin vaan ja pelkäsin yhä että sanon jotain väärää.

Seuraavana päivänä seisoit taas edessäni ja minä vastasin: Minä Rakastan Sinua. Koko sydämestäni vastasin, epäilemättä, helpottuneena, vapautuneena.

Ja minä rakastan. Haluten, ikävöiden, himoiten, sinun ihollesi jatkuvasti kaivaten.

Helpotuksen ja kiitollisuuden tunne. Siitä että hetki toisensa perään sinä tunnut niin pakahduttavan oikealta. Kaikki elämät ennen tätä, nyt tässä ja kaikki tämän jälkeen. Tällainen yhteys ei synny vain yhden elämän aikana. Minä olen opetellut sinua jo kauan. Ehkä olen joutunut sinusta aiemmin eroon ja siksi nyt löydettyäni en voi päästää irti. Ole vapaa, mutta ole minun. Täytä minut sinun ajatuksilla, rauhalla, voimalla, älyllä, rakkaudella ja tietoisuudella. Älä enää päästä pois.