Ei kiitos, ei ole minun juttu. Ei missään nimessä! En todellakaan halua. Olen kokeillut, en enää.

No joo, ehkä...jossain tapauksessa. Voin kokeilla, mutta en lupaa mitään. Sinun mieliksi. No ei ollut niin kamalaa. Tai välillä on ihan yhtä kamalaa kuin aiemminkin. Joka tapauksessa ensin on kieltäydyttävä. Minun luonteelle helpompaa ensin kieltäytyä ja sitten mahdollisesti myöntyä, kuin että suinpäin lupaa ja myöntyy ja joutuukin sitten peruuttamaan. Niin mistä puhun? Hiihtämisestä (oli yhä melko kamalaa), pyöräilemisestä (tietyin ehdoin ok), seuran toimihenkilöksi ryhtymisestä (firm no), 10km juoksulenkistä (on jo koettu), suoratoistopalveluista (tarpeetonta)... En ole kuitenkaan mikään totaalikieltäytyjä. Olen harrastanut kansantansseja (ilmeisesti tykkäsin koska en heti lopettanut), syönyt sirkkoja (ihan ok) ja...ok, en nyt löydä muuta. Kieltäytymisten lista on helposti pidempi ja mielestäni kuitenkin aivan hyvin perusteltu. Ja kuten ehkä huomaat, olen antanut mahdollisuuden kuitenkin...välillä...tavallaan.

Kysymys kuuluukin ehkä että miksi on helpompi sanoa ei? Koska pelkää tuottavansa pettymyksen? Ettei tarvitse myöntää olevansa väärässä? Intuitio? Itsetuntemus? Yleensä jos vastaa toisen pyyntöön myöntävästi, ei tarvitse esittää perusteluita miksi myöntyy. Jos vastaus on ein kautta kieltäytyminen, helposti törmää kysymykseen: Miksi? Miksi et halua?

Siinäpä se ero - pyyntöön vastaaminen, toisen miellyttäminen versus oma mielenkiinto, sisäsyntyinen tarve tai kiinnostus. Sen kerran kun olen 10km juossut, olen halunnut tehdä sen itse. Sirkkoja ei kukaan pakottanut syömään. Mutta mitä innostuneempi vastapuoli on pyyntöä esittäessään, sitä nopeammin ja varmemmin siirryn puolustukseen. Ehkä pelkään että minua yritetään muuttaa, pakottaa tykkäämään asioista jotka eivät mielestäni kuulu minuun, pakottaa uhraamaan aikaani asioille jotka eivät tunnu omilta. Sitäpaitsi minulla on tapana ottaa asiat tosissaan. En halua ryhtyä mihinkään puolittain. Jos näen jo alkuun että tämä ei tule kestämään, kantamaan, miksi edes aloittaa? Mutta!

Töissä en sano ei! Siinäpä eri maailma. Siellä joustan, autan, olen avoin asioille ja ihmisille, halukas oppimaan ja kokemaan. Jälleen: Mutta! Tasapaino. Päätän pohdintani siihen, että olen ihan hyvä ja taitava pitämään tasapainon myöntymisen ja kieltäytymisen vaakalaudalla. Myöntyminen on helppoa asioissa jotka eivät vaikuta minääni tai joissa näen mahdollisuuden kehittyä, mutta mielestäni voin hyvällä omatunnolla kieltäytyä aina kun sydän niin sanoo. Juuri niissä tilanteissa kun loogisia perusteluja ei osaa antaa. Ei halua antaa. Tai siis... ;)